Talviunia

tahtoisin takaisin kotiin
minun voimapuulleni
hämärään metsään
talven tullen
kahlaisin lumeen polun
jota ei muut kulje

voi oletko siellä vielä
vai kadotinko sinut Helsinkiin

mitä on minusta jäljellä

mitä se merkitsee
kenelle olet varattu
ja mistä tulet minne menet
huokaileeko kaupunki kasvoillesi
mene, mene, mene
mitä se merkitsee

Kotikulmilla

Ensilumi

ensilumi,

kummallisen varhain se

muisti minun syksyäni

satoi maahan ja peitti
roskat, kipeät muistot
maalasi maiseman päälle
unen ja kuolonkaipuun

Minä

Minun piti tehdä tästä postaus, jossa luettelen asioita mistä pidän ja en pidä itsessäni. Aloitin asioilla, joista pidän ulkonäössäni. Sitten oli tarkoitus jatkaa asioilla, joista en pidä ulkonäössä, ja lopuksi listata muita juttuja. Heti ensimmäinen kohta osoittautui liian vaikeaksi - minulla on kiva nenä, mutta muuten en keksinyt mitään. Huonoja puolia sen sijaan keksin heti useita. Ja uskallan arvella, että aika moni muukin osaisi sanoa heti huonoja puolia enemmän kuin hyviä. 

Muutenkin on tosi hankalaa kuvailla itseään. Kuka minä olen, miltä näytän, mistä pidän? Pidän kirjoittamisesta, luonnosta, taiteesta, liikunnasta (tosin en mm. kori- ja lentopallosta), hevosista ja lempisanani on kääryle. Olen 21-vuotias, 161 senttiä pitkä, asuntoni numero on 28 ja tavallinen iltalenkkini on 5 kilometriä pitkä. Olen liikaa koneella, rakastan sudokuja ja minulla on vihreät silmälasit (sekä vihreät silmät). 

Jokin osa minusta ajattelee, että olen todella epäonnistunut ihminen - olen ruma, lihava, saamaton, laiska ja tyhmä. Olen liian lyhyt ja minulla on kamalat kierot jalat. En ole sellainen, kuin minun pitäisi olla. Uskoin pitkään, että muut ihmiset odottavat ja vaativat minulta paljon ja minun on tehtävä aina vaan enemmän ja enemmän tullakseni hyväksytyksi. Mutta sitten yhtäkkiä ymmärsin, etteivät muut vaadi minulta ihmeitä. Se olen minä itse, joka ei ole koskaan tyytyväinen ja se jonkin tympeä ääni päässäni on vain omani, joka vaatii minulta yli-inhimillisiä suorituksia. Vastoin uskomaani ongelma ei olekaan siinä, ettenkö kelpaisi muille. Ehkä joskus kymmenen vuotta sitten koulukiusattuna en oikeasti kelvannut, mutta nykyään voin todistetusti saada kavereita ja olla porukassa kuten muutkin. En olekaan tuomittu ikuiseksi ajoiksi olemaan se väärällä tavalla erilainen, jota kukaan ei siedä. Muut eivät suutu minulle joka virheestäni ja hylkää minua jos epäonnistun tai olen huonolla tuulella.

Onneksi on koko loppuelämä aikaa tutustua itseensä ja oppia elämään itsensä kanssa. Ainakaan minulta se ei taida käydä ihan äkkiä. :D Inhosin teininä kaikkia itsetunnonkohotustekstejä yli kaiken ja erityisesti sellaisia joissa sanottiin kaikkea "sinä olet ihana juuri sellaisena kuin olet" -tyylisiä tsemppilauseita. En kyllä innostu niistä ihmeemmin vieläkään, niin en sitten totea tässä lopuksi mitään vastaavaa. :D En ole ihana enkä huipputyyppi, olen ihan tavallinen ja aika kummallinen ja rasittava usein, mutta minulla on silti oikeus ja mahdollisuus olla vihaamatta itseäni. En elä täysin muita varten enkä myöskään vain itseäni varten. Minulla on oikeus tavoitella onnellisuutta, mutta minulla on myös velvollisuus tehdä se niin, että otan mahdollisimman hyvin ympäristöni, muut ihmiset ja erityisesti läheiseni huomioon.

Tavoitteet, unelmat ja todellisuus

Minun piti saada tänä syksynä 30 opintopistettä. Minun piti myös tehdä töitä. Minun piti aloittaa kunnonkohotusprojekti ja urheilla loppukesällä laatimani ohjelman mukaan. Oikeastaan minun piti ensin päästä toiseen kouluun ja opiskella siellä ahkerasti, mutta kun en päässytkään innostuin onneksi sivuaineestani ja päätin sitten käydä vain sen kursseja nyt. Yksityiselämän alueella minun piti myös setviä ihaniksi kaikki kummalliset ihmissuhteeni ja alkaa muutenkin elämään kuten kunnon ihmisen kuuluu.

Useimmilla intoilijoilla tämä fiilis iskee ehkä vasta vähän myöhemmin syksyllä, mutta minä huomasin jo kolmen viikon jälkeen, että tätä tahtia löydän itseni pian todennäköisimmin suljetulta osastolta. Olen aina moittinut itseäni, kun en saavuta tavoitteitani enkä onnistu oikein missään enkä jaksa mitään, mutta nyt ensimmäistä kertaa tulin ajatelleeksi, että ehkä asetan vähän turhan kovia vaatimuksia itselleni. Päätin arvioida asioita vähän realistisemmin ja totesin, että saan olla tosi tyytyväinen, jos onnistun saamaan noppia kasaan sen verran kuin Kela tukia varten vaatii. Minun on tosi vaikea myöntää, etten voi niin hyvin kuin voisin, mutta en kai kauempaa voi yrittää paeta tosiseikkoja. Joskus vaan ei pysty kaikkeen, yritti miten kovasti hyvänsä. Ja ei se kai ole laiskuutta ja saamattomuutta, että pysähtyy silloin kun vauhti alkaa pelottaa liikaa. Kenelle hyvänsä muulle sanoisin: "sinulla on ollut vaikeaa ja siitä toipuminen vaatii aikaa", mutta itseäni moitin laiskaksi, saamattomaksi, heikoksi, tyhmäksi...

Joskus pelottaa, että pärjäänkö minä tässä kovassa maailmassa ollenkaan. En halua kovin paljon - unelmoin eniten omasta kodista, jonka ympärillä olisi hieno metsä. Ja vielä sitäkin enemmän haluaisin kaikkien rakkaiden voivan hyvin ja maailman kehittyvän koko ajan parempaan suuntaan. Unelmoin paremmista valinnoista ja avoimuudesta. En todellakaan osaa vielä elää niin kuin parhaimmaksi uskon, mutta harjoittelen joka päivä. Haluaisin kasvaa ehjemmäksi sekä tehdä mielenkiintoista työtä tärkeiden asioiden puolesta.

Tavoitteenani on myös joskus kirjoittaa kirja. Nyt vasta elän ja tarkkailen ja opin asioita maailmasta. Haluan kirjoittaa tosi hienon kirjan, ja sitä varten täytyy olla monipuolista elämänkokemusta. Aion myös tehdä runokokoelman ja yrittää julkaista sen. En tiedä, osaanko kirjoittaa hyviä runoja, mutta ainakin huonoja osaan, joten alkuun olen päässyt! :D

Suuri Heppapostaus

Ihan ensiksi varoitan, että nyt seuraa paljon hevoskuvia. Jos et jaa näkemystäni jonka mukaan hepat on söpöintä ikinä, niin suosittelen klikkailemaan karkuun. :D En muista, kuka on kuvannut mitkäkin ratsastuskuvat, mutta kiitän lämpimästi kaikkia kuvaajia!

Jos joku ei vielä tiennyt, niin minähän olen entinen hevosharrastaja. Aloitin heppailun kunnolla joskus 13-14 -vuotiaana, tai ainakin silloin aloin käymään säännöllisesti ratsastuskoulun tunneilla. 15-vuotiaana aloin hoitaa Anskista, joka silloin toimi tuntihevosen virassa ratsastuskoululla. Parin vuoden jälkeen Anskis alkoi olla jo sen verran iäkäs ja kremppainen, että se siirtyi viettämään lokoisia eläkepäiviä. Eläkepäivät olivat kuitenkin nimestään huolimatta aika aktiivista menoa ja nuorempana hiukan herkkähermoisesta Anskiksesta kehittyi mummelina maailman paras luottoratsu, jonka selkään saattoi valehtelematta laittaa kenet vaan. Jopa mun äitini uskalsi kerran ratsastaa sillä! Aloin sitten vuokrata Anskista ja jatkoin sen kanssa puuhailua aina siihen asti, kunnes 11.11.2009 jo "elämäni hevonen" -erikoisaseman saavuttanut Anskis jouduttiin lopettamaan. (Sukupostista Anskis löytyy nimellä GG Anouschka.)

Anskis. 

Olen myös hoitanut ja/tai vuokrannut Pretti-tammaa ja Pepsi-ponia. Ratsastustunnit lopetin joskus lukiossa ja muistaakseni ehdin käydä tunneilla noin viisi vuotta. Saavutin huikean helppo B -tason koulupuolella ja este-ennätykseni lienee jossain 80cm paikkeilla. Mikään kovin tavoitteellinen tai hyvä ratsastaja en ole koskaan ollut ja kisoissakin oon käynyt vain pari kertaa, koska kärsin erittäin pahasti kisajännityksestä. :D Eniten tykkäsin (ja tykkäisin varmasti vieläkin) tallihommista, hoitamisesta, leppoisasta maastoilusta, uittamisesta ja kevyestä koulunväännöstä kentällä. Nykyään harrastus on määrittelemättömän pituisella tauolla, koska asun Helsingissä ja täältä lähistöltä ei löydy sopivaa paikkaa (ainakaan kohtuuhintaan).

Minä ja Pretti metsässä. 

Minä ja Pepsi-poni. 

Anskis oli ehkä karvaisin pv ikinä...

Nikke 36 vuotta. 

Anskiksen kanssa kisoissa (puomiluokassa :D)

Valkoiselle hevoselle tärkeä taito - kunnon suojavärin hankkiminen...