Käytiin Tampereella, oli parasta. <3 Mulla on ehkä vähän koti-ikävä joskus, ainakin silloin kun katselen näitä alkusyksyn aurinkoisia kuvia.
Musta tuntuu, että laitan tänne blogiin yleensä vaan kamalan angstisia tekstejä, mutta semmoiseksi se aina meinaa mennä kun kirjoitan fiktiota. Oikeassa elämässä olen silti onnellinen höpsö. Jottei tämä blogi menisi liian surumieliseksi, niin laitetaas välillä vaan kuvia! Ainakin minulle tulee hirmu lämpöinen ja leppoisa fiilis kun katselen näitä. Mulle on tapahtunut niin paljon hyviä asioita viime aikoina, etten voi muuta kuin olla kiitollinen.
Se syksy oli erilainen kuin muut. Vihjeitä sateli, ei tarvinnut kysyä etanaa näyttämään sarvensa että tuleeko pouta vai jotain pahempaa. Satunnaiset sanat, lehtien otsikot ja vastaantulijoiden kasvot kirkuivat sitä. Kaikki olivat hiljaa, mutta jokainen tunsi pelon valtaavan sydämensä. He eivät osanneet puhua siitä, eivät antaa tunteelleen nimeä. En minäkään rohjennut ottaa sitä puheeksi, että näin metsässä mustapukuisen miehen. Se seisoi kalliolla ja katsoi alas liikenteen kohinaan. Siellä minä istuin vieressäsi linja-autossa, joka oli aikataulustaan myöhässä.
En minä uskaltanut sanoa, että kaksoisolentosi näki minut enkä tiedä mitä se tarkoittaa. Mutta illalla satoi, minä menin ulos ja etsin etanoita. Etana etana näytä sarves, onko huomenna... Anna minulle anteeksi, etten ollut tarpeeksi rohkea. Etten puhunut epäilyksistäni, etten uskaltanut puhua silloin kun olisin vielä voinut.
Sain haasteen Metsälintu-blogista. Olen joskus aiemminkin tehnyt tämän, mutta tehdään nyt uudestaan, kun on kerran eri kysymyksetkin. Ikävä kyllä en ole sitten edellisen kerran onnistunut löytämään uusia hienoja alle 200 lukijan blogeja, joissa tämä ei olisi ollut lähiaikoina, niin en nytkään keksi haastettavia...
1. Haastettu kertoo 11 asiaa itsestään.
2. Haastettu vastaa haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastettu keksii 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haastettu valitsee 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Haastettu kertoo kenet on haastanut.
Ja aloitetaanpas 11 asialla:
1. Opiskelen yliopistossa kemiaa. Minusta tulee siis isona ehkä kemisti. Parina ekana opiskeluvuotena kävin pääsykokeissa siellä sun täällä, mutta sitten luovutin, koska totesin, että on oikeastaan ihan jännää olla kemisti.
2. Unelma-ammattini on kuitenkin kirjailija. Keräilen tässä vielä elämänkokemusta ja raapustelen pöytälaatikkoon, mutta tulevaisuudessa meinaan saada jonkun romaanintynkäni valmiiksi. Vaan saas nährä, että kuka meikäläisen sepustuksia sitten julkaisisi. :D
3. Olen ihan oikeastikin Emilia. Minut on kuulemma nimetty Pieni runotyttö -kirjojen inspiroimana...
4. Pirkka-olut on hyvää.
5. Olen tällä hetkellä niin onnellinen, etten olisi ikinä uskonut tällaisen olevan edes mahdollista. Kaikki on vaan jotenkin niin hyvin, ettei näin ole ollut kai koskaan aiemmin elämässäni. <3
6. Harrastin suunnistusta aktiivisesti 8-vuotiaasta yläasteen loppuun ja senkin jälkeen olen käynyt joka kesä iltarasteilla sen verran kun ehdin.
7. Näen tosi outoja unia ja muistan niitä hyvin.
8. Teini-ikäisenä olin sangen angstinen, kuuntelin mm. norjalaista bläkkistä ja kirjoitin kiusallisen paljon tekotaiteellisuuksia (ei sillä, ettenkö nykyäänkin sortuisi moiseen välillä :D).
9. Jos saisin valita, niin en varmaan muuta tekisikään kuin seikkailisin metsissä ympäri Suomea (ja maailmaa).
10. Haluaisin valmistumisen jälkeen muuttaa pois Helsingistä jonnekin pienemmälle paikkakunnalle.
11. Olen syntynyt vuonna 1991 eli täytän tänä vuonna 23.
Ja sitten kysymykset:
1. Missä olet kuin kala vedessä?
Minulle se kaikista omimman tuntuinen paikka maailmassa on tietty Hervannan metsät! Mutta uiskentelen aika sujuvasti niin Helsingin opiskelijabileissä kuin maalla peltojen keskelläkin.
2. Paheesi?
Juon ehkä vähän liikaa kaljaa. Ja syön varmasti vähän liikaa suklaata sun muuta makeaa.
3. Kadutko jotakin?
Joskus olisin voinut olla vähän rohkeampi.
4. Minut saa onnelliseksi...
Maisemat, musiikki ja rakkaat ihmiset.Vuodenajat, metsän tuoksu ja hipsuttaminen.
5. Kaunein paikka Suomessa?
Särkijärven rantakivi huhtikuun lopun auringonlaskussa. Tänään se, huomenna joku toinen.
6. Mitä ruokaa et voi vastustaa?
Ööh, en voi vastustaa ruokaa ylipäätään :D
7. Mitä syöt aamiaseksi?
Banaanin ja leipää. Aamulla on myös aina pakko saada kuppi teetä.
8. Mistä haaveilet?
Osa haaveiluista taisi käydä ilmi jo faktoissani, mutta sanotaas, että tällä hetkellä haaveilen lähinnä ihastumisrakastumisjuttuihin liittyen... En tiiä onko se tää kevät vai mikä, mutta joku semmoinen söpöilyfiilis tässä uhkaa vaivata. Apua. :D
9. Jos en olisi ihminen olisin...
Jokin uiva tai lentävä olento.
10. Paras retkeilykohde?
No esim. Kilpisjärvi! Tai sitten Seitseminen. Tai se Hervannan metsä. :D
11. Minkälaisena näet elämäsi kymmenen vuoden päästä?
En näe sinne asti vielä ollenkaan, mutta yritetääs vähän käyttää mielikuvitusta. Olen 32, valmistunut yliopistosta, matkustanut halki Siperian ja kirjoittanut esikoisteokseni. Teen työkseni jotakin kemiaan liittyvää ja minulla on oma hevonen. Vihdoin on varaa käydä joka vuosi Lapissa. Asun jossain Pirkanmaalla tai pohjoisemmassa. Minulla on (parrakas) mies, mutta ei lapsia.
Onkohan musta tullut vähän tylsä, kun tämä tuntuu mukavalta tulevaisuudennäkymältä? :D
Lapinhulluus on oireyhtymä, joka alkaa usein ensimmäisen pohjoisen reissun jälkeen. Pääasiallisesti se ilmenee pakkomielteenä lähteä sinne uudestaan. Viime kesänä seikkailin Kilpisjärven tuntureilla ja nyt melkein vuosi sen jälkeen huomaan itsessäni orastavaa lapinhulluutta. Katselen ottamiani valokuvia tippa linssissä ja mietin, että pääsispä taas. Mutta kun ei pääse. Toukokuun puolivälissä aloitan kesäduunin, joten en voi tänä vuonna tehdä mitään pidempää reissua. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen tilanteeseen, sillä mulla kävi aivan mieletön flaksi kun sain oman alan kesätöitä (tai kesätöitä ylipäänsä) tässä työtilanteessa.
Olen tänä vuonna 23, olen vieläkin aika huono tytöksi enkä tiedä mitä musta tulisi isona. Kuuntelen huonoa musiikkia, tykkään mennä siitä missä aita on matalin ja kysellä miksi. Vaikeita miksi-kysymyksiä, helppoja miksi-kysymyksiä ja sellaisia joissa ei edes suoraan kysytä mitään. Maailma on tullut tutummaksi, mutta minä olen itselleni sokea piste. Pitkään luulin, että olen aivan yksin, mutta meitä on täällä paljon. Siellä täällä, niiden ja noiden silmien takana vaivaa samat tunteet ja kiehuu samat ajatukset. Päiden sisällä ja niiden välillä tietoa kuljettaa samat väärät lääkkeet. Molekyyleistä on moneksi, mutta niin on meistäkin. Olisi kiva olla vähän rohkeampi ja sanoa se. Silloin kun minä rakastan sinua ja silloinkin kun tämä on niin väärin.
Olen jo enimmäkseen ihan ok sen ajatuksen kanssa, että loppuikäni viettäisin sosiaalituilla viinaa maistellen jossain itästadissa. Mutta sen ajatuksen kanssa en ole ihan ok, että tarttuisimme aseisiin ja alkaisimme karsia heikompaa ainesta, omaa kansaa, toista kansaa, väärää kansaa, ketä hyvänsä. Jos oltaisiin kaikki sokeita ja puhuttaisiin samaa kieltä, niin tarvitsisiko silloin miettiä että voittaako sisälläni rauha uhman. Kun loppujen lopuksi se on niin, että tärkein asia mitä olen oppinut on: mulle ei vittuilla. Toisen arvoa ei voi viedä eikä ottaa pois. Väkivallan jälkeen ei uskalla tunnustella omaa sokeaa pistettään.
Eikä sitä uskalla myöntää. Että mulle on tehty väkivaltaa. Arpikudos paranee iholla nopeammin kuin mielessä. Siinä missä sen näkee vain hiuksenhienona muistona, se puristaa aivoja ja laittaa luulemaan, että olen yksin. On mahdottoman hankalaa olla niin lähellä, että voisimme kasvattaa yhdeksi arpemme ja niiden välille tilan, jossa itkeä toistemme silmillä ja rakastaa toistemme sydämillä. Niin että miksi edes ihmetellä, kun en oikein viitsisi sosialisoitua yhteiskuntaan. Myykää ja ostakaa te ja laskekaa todennäköisyyksiänne. Mä haluan tehdä jotain, mikä on niin päräyttävää etten ole vielä osannut keksiäkään niin siistejä juttuja. Jos elämä ei tunnu miltään, siinä ei ole mitään pointtia.