betonisydämen palasia

Lepääminen ja ajatteleminen on erilaista kaupungissa kuin metsässä. Metsässä ihminen on erilainen. Ei ole vielä hallinnut ympäristöään. Emilian kaupunki on joskus ollut tiukasti hallittu, mutta nyt metsän ja kaupungin raja on hämärtynyt. Se on näennäisesti siinä, saniaisten ja asfaltin kohdalla, mutta metsä valtaa kaupungista otetta koko ajan enemmän ja enemmän, tekee reikiä asfalttiin ja kasvaa läpi harmaiden rakennusten. Lopulta kaikki on palasina ja he ovat taas metsässä, turvassa, kotonaan, kuten pitääkin.

Aleksei nukahtaa saman tien puoliuneen, kuumeiseen valveuneen. Unessa sammuneet katuvalot sanovat: talvi tulee, jää pimeään, mutta Emilian käsi on pieni ja viileä, ylioppilaista tulee teekkareita, sitten tulee arkkitehtejä, atomeista rakennetaan elementtejä, elementeistä mekaniikkaa ja hallintojärjestelmät irvistelevät hänelle kuin valtionpäämiesten loputtoman laihat kasvot. Raha ei kai olekaan ikuinen mahti, Aleksei huomaa ajattelevansa ennen kuin ääni sanoo: nyt sinä kuolet.  

Samaan aikaan kahdeksan kerrosta alempana Emilia makaa vuoteessaan ja kuuntelee isän puhuvan unissaan. Sanat ovat arvoituksia, arvoitukset tarkoituksia ja tarkoitukset merkityksiä. Emilia ei saa unta, kaikki jännitys kihelmöi vieläkin sormenpäissä. On niin pimeää, että raja Emilian ja pimeyden välillä tuntuu vuotavan. Vain hän tietää, että yläkerrassa nukkuu erästä sattumaa paennut mies.