päästä meidät pahasta

 

kaupunkien valoista,

ajan mittaamisesta

ja rahasta

ihana outo elämä

 

en tiedä miksi on haikea olo,

kun kaikki on tosi hyvin

ehkä se on se, että koskaan en tiedä

missä olen ensi syksynä

 

mikä muuttuu?

minä ainakin.

joka vuosi on uusi syksy

ja uusi syntymäpäivä

 

uusia koteja,

sama vanha sydän

sielullani on kaksi kotia

sinä ja minä

 

olen rajalla

lähteminen ja jääminen pelottaa yhtä paljon

onko jo aika hypätä eteenpäin

sanoa, että nähdään

vaikken koskaan tule takaisin

 

kaikkihan sen tietää,

että olen levoton sielu

 oppinut luomaan nahkani jo nuorena

syntymään uudelleen ja uudelleen

voiko tästä elämästä

edes rakentaa mitään kestävää?

 

olin jo valmis antamaan pois

mutta nyt pidän lujasti kiinni

sinusta ihana ja outo elämäni

tampere

 

Käytiin Tampereella, oli parasta. <3 Mulla on ehkä vähän koti-ikävä joskus, ainakin silloin kun katselen näitä alkusyksyn aurinkoisia kuvia. 

 

Musta tuntuu, että laitan tänne blogiin yleensä vaan kamalan angstisia tekstejä, mutta semmoiseksi se aina meinaa mennä kun kirjoitan fiktiota. Oikeassa elämässä olen silti onnellinen höpsö. Jottei tämä blogi menisi liian surumieliseksi, niin laitetaas välillä vaan kuvia! Ainakin minulle tulee hirmu lämpöinen ja leppoisa fiilis kun katselen näitä. Mulle on tapahtunut niin paljon hyviä asioita viime aikoina, etten voi muuta kuin olla kiitollinen.

kuvia ajasta

älä katso silmiin nukkuvaa saatanaa

silmät auki valveunessa varjoja tuijottavaa

 Se syksy oli erilainen kuin muut. Vihjeitä sateli, ei tarvinnut kysyä etanaa näyttämään sarvensa että tuleeko pouta vai jotain pahempaa. Satunnaiset sanat, lehtien otsikot ja vastaantulijoiden kasvot kirkuivat sitä. Kaikki olivat hiljaa, mutta jokainen tunsi pelon valtaavan sydämensä. He eivät osanneet puhua siitä, eivät antaa tunteelleen nimeä. En minäkään rohjennut ottaa sitä puheeksi, että näin metsässä mustapukuisen miehen. Se seisoi kalliolla ja katsoi alas liikenteen kohinaan. Siellä minä istuin vieressäsi linja-autossa, joka oli aikataulustaan myöhässä.

En minä uskaltanut sanoa, että kaksoisolentosi näki minut enkä tiedä mitä se tarkoittaa. Mutta illalla satoi, minä menin ulos ja etsin etanoita. Etana etana näytä sarves, onko huomenna... Anna minulle anteeksi, etten ollut tarpeeksi rohkea. Etten puhunut epäilyksistäni, etten uskaltanut puhua silloin kun olisin vielä voinut.

tajunta virtaa

sienimieli halkeilee kuivuudessa

heinäkuu on polttanut sieluni

liekit ovat katselleet taivasta,

tuonne minä haluan

nyt kaikki on mustaa tuhkaa

vesiväreinä ei tajunta virtaa

se on jähmettynyt kuvaksi

joka huutaa oma nimeään

koditon

 olen itkenyt steissillä ja myöhästynyt
yön viimeisestä ännästä
istunut jäisellä penkillä ja ikävöinyt
turvassa helsingin sylissä

emme hukkuneet

kerta kiellon päälle

ja kierros toisensa perään

haluan karkuun ja sut takaisin

 kun huomenna tai joskus herään

ehkä helsinki tulvii

koska olen itkenyt liikaa sun perään

sanat eivät riitä

mistä hiljaiset lapset tulevat

itä ja länsi ovat samaa,

vaikka toistakin sanotaan

eri reittejä kulkeneet voivat olla

samasta kohtaa hajalla
 

haaveet kuljettivat tänne asti,

kyllä ne jaksavat viedä

vielä tästäkin yli

saatoin nähdä sinut ennalta,

jotain tällaistahan odotin tapahtuvaksi

koko nuoren elämäni

tiedätkö jo mitä tehdä

laitetaan käsi käteen, pidetään lujasti kiinni

ja päästetään kaikesta muusta irti

ilvesmäki

on tavallisia päiviä,

käyn töissä ja kaupassa ja lenkillä

teen ruokaa ja lepään

sitten on niitä, kun näen unia

päättäväisistä hyvästeistä

vääristä paikoista matkalipuissa

he ovat jo ilvesmäellä

ja pyytävät minua mukaan

raja arkiminän ja unien välillä

on joskus hataran hämärä

olinko kaikki ne hetket

kuitenkin omassa sängyssäni

peiton alla ja kuvittelin

mitä minä vielä kiellän

kiellänkö puolet omasta elämästäni

vai miksi tunteet karttavat minua

tulevat luokse vain öisin

iskekää kouraan menopaluu,

vaikka kaksikin

siltä varalta etten palaa

otan mukaan sinutkin

sillä niin hullu kun olenkin

en koskaan särkisi sydäntäsi

luotain

 

se kuiskailee tuulen takaa

vilkuilee nurkista

laskeutuja rakensi pesän päähäni

arvioi silmilläni lintuja

 

silitä minuun voimaa

kätesi on järkeni

älä lähde ikinä koskaan

pois luotain

siirtymä

olen alkanut ymmärtää

miksi junista lauletaan

rakkaus on aina ollut

vaikein päätös minulle

en saanut helppoa elämää

yritän muistaa hengittää ja hymyillä

sellainen minä olen

älkää jättäkö minua vielä,

en osaa selittää enempää

mutta lupaan aina palata

ehtiä viimeiseen junaan

haaste

Sain haasteen Metsälintu-blogista. Olen joskus aiemminkin tehnyt tämän, mutta tehdään nyt uudestaan, kun on kerran eri kysymyksetkin. Ikävä kyllä en ole sitten edellisen kerran onnistunut löytämään uusia hienoja alle 200 lukijan blogeja, joissa tämä ei olisi ollut lähiaikoina, niin en nytkään keksi haastettavia...

1. Haastettu kertoo 11 asiaa itsestään.
2. Haastettu vastaa haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastettu keksii 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Haastettu valitsee 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Haastettu kertoo kenet on haastanut.

Ja aloitetaanpas 11 asialla:

1.  Opiskelen yliopistossa kemiaa. Minusta tulee siis isona ehkä kemisti. Parina ekana opiskeluvuotena kävin pääsykokeissa siellä sun täällä, mutta sitten luovutin, koska totesin, että on oikeastaan ihan jännää olla kemisti.

2. Unelma-ammattini on kuitenkin kirjailija. Keräilen tässä vielä elämänkokemusta ja raapustelen pöytälaatikkoon, mutta tulevaisuudessa meinaan saada jonkun romaanintynkäni valmiiksi. Vaan saas nährä, että kuka meikäläisen sepustuksia sitten julkaisisi. :D

3. Olen ihan oikeastikin Emilia. Minut on kuulemma nimetty Pieni runotyttö -kirjojen inspiroimana...

4. Pirkka-olut on hyvää.

5. Olen tällä hetkellä niin onnellinen, etten olisi ikinä uskonut tällaisen olevan edes mahdollista. Kaikki on vaan jotenkin niin hyvin, ettei näin ole ollut kai koskaan aiemmin elämässäni. <3

6. Harrastin suunnistusta aktiivisesti 8-vuotiaasta yläasteen loppuun ja senkin jälkeen olen käynyt joka kesä iltarasteilla sen verran kun ehdin.

7. Näen tosi outoja unia ja muistan niitä hyvin.

8. Teini-ikäisenä olin sangen angstinen, kuuntelin mm. norjalaista bläkkistä ja kirjoitin kiusallisen paljon tekotaiteellisuuksia (ei sillä, ettenkö nykyäänkin sortuisi moiseen välillä :D). 

9. Jos saisin valita, niin en varmaan muuta tekisikään kuin seikkailisin metsissä ympäri Suomea (ja maailmaa).

10. Haluaisin valmistumisen jälkeen muuttaa pois Helsingistä jonnekin pienemmälle paikkakunnalle.

11. Olen syntynyt vuonna 1991 eli täytän tänä vuonna 23.

Ja sitten kysymykset:

1. Missä olet kuin kala vedessä?

 

Minulle se kaikista omimman tuntuinen paikka maailmassa on tietty Hervannan metsät! Mutta uiskentelen aika sujuvasti niin Helsingin opiskelijabileissä kuin maalla peltojen keskelläkin.

 

2. Paheesi?

 

Juon ehkä vähän liikaa kaljaa. Ja syön varmasti vähän liikaa suklaata sun muuta makeaa. 

 

3. Kadutko jotakin?

 

Joskus olisin voinut olla vähän rohkeampi. 

 

4. Minut saa onnelliseksi...

 

Maisemat, musiikki ja rakkaat ihmiset.Vuodenajat, metsän tuoksu ja hipsuttaminen.

 

5. Kaunein paikka Suomessa?

 

Särkijärven rantakivi huhtikuun lopun auringonlaskussa. Tänään se, huomenna joku toinen. 

 

6. Mitä ruokaa et voi vastustaa?

 

Ööh, en voi vastustaa ruokaa ylipäätään :D 

 

7. Mitä syöt aamiaseksi?

 

Banaanin ja leipää. Aamulla on myös aina pakko saada kuppi teetä. 

 

8. Mistä haaveilet?

 

Osa haaveiluista taisi käydä ilmi jo faktoissani, mutta sanotaas, että tällä hetkellä haaveilen lähinnä ihastumisrakastumisjuttuihin liittyen... En tiiä onko se tää kevät vai mikä, mutta joku semmoinen söpöilyfiilis tässä uhkaa vaivata. Apua. :D

 

9. Jos en olisi ihminen olisin...

 

 Jokin uiva tai lentävä olento.

 

10. Paras retkeilykohde?

 

No esim. Kilpisjärvi! Tai sitten Seitseminen. Tai se Hervannan metsä. :D

 

11. Minkälaisena näet elämäsi kymmenen vuoden päästä?

En näe sinne asti vielä ollenkaan, mutta yritetääs vähän käyttää mielikuvitusta. Olen 32, valmistunut yliopistosta, matkustanut halki Siperian ja kirjoittanut esikoisteokseni. Teen työkseni jotakin kemiaan liittyvää ja minulla on oma hevonen. Vihdoin on varaa käydä joka vuosi Lapissa. Asun jossain Pirkanmaalla tai pohjoisemmassa. Minulla on (parrakas) mies, mutta ei lapsia.

Onkohan musta tullut vähän tylsä, kun tämä tuntuu mukavalta tulevaisuudennäkymältä? :D

Loppukevennykseksi musiikkia <3

pääsispä

 

Lapinhulluus on oireyhtymä, joka alkaa usein ensimmäisen pohjoisen reissun jälkeen. Pääasiallisesti se ilmenee pakkomielteenä lähteä sinne uudestaan. Viime kesänä seikkailin Kilpisjärven tuntureilla ja nyt melkein vuosi sen jälkeen huomaan itsessäni orastavaa lapinhulluutta. Katselen ottamiani valokuvia tippa linssissä ja mietin, että pääsispä taas. Mutta kun ei pääse. Toukokuun puolivälissä aloitan kesäduunin, joten en voi tänä vuonna tehdä mitään pidempää reissua. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen tilanteeseen, sillä mulla kävi aivan mieletön flaksi kun sain oman alan kesätöitä (tai kesätöitä ylipäänsä) tässä työtilanteessa. 

enemmän kuin kaksi eri maailmaa

 

kuuntele tarkkaan

keväällä salaisimmatkin unet

voivat käydä toteen

aika

keväällä se pysähtyi

kuvat kertoivat tuttua tarinaa

enää ei mihinkään

lyöty päivämäärää

perhosia ulkona ja sisällä

mahtuuko vatsaan muutakin

kuin anteeksiantava humala

korvaava kalusto

kulkee harva se sunnuntai

käytävillä haaveilen

rakkaudesta ensi silmäyksellä

en tiedä kuka olen

enkä missä sinä olet

mutta tulethan jo pian

olen kasvanut vahvaksi meitä varten

aamu uudessa maailmassa

merihaan ikkunat kiiltävät sumuauringossa

se kohoaa kuin neuvostoliittolainen unelma

hän ei ole koskaan aiemmin matkustanut metrossa

kaisaniemen tunnelissa tuuli käy kasvoille

muistelin kaupunkeja hämärän rajamailla

olen noussut vuoteestani vaikken nukkunut silmäystäkään

viinan tuoksu viivähtää

tekisi mieli silittää sen kaljuuntuvaa päätä

olenko jo keksinyt tarpeeksi hyviä selityksiä

sille miksi minä olen minä

tulevaisuus

Olen tänä vuonna 23, olen vieläkin aika huono tytöksi enkä tiedä mitä musta tulisi isona. Kuuntelen huonoa musiikkia, tykkään mennä siitä missä aita on matalin ja kysellä miksi. Vaikeita miksi-kysymyksiä, helppoja miksi-kysymyksiä ja sellaisia joissa ei edes suoraan kysytä mitään. Maailma on tullut tutummaksi, mutta minä olen itselleni sokea piste. Pitkään luulin, että olen aivan yksin, mutta meitä on täällä paljon. Siellä täällä, niiden ja noiden silmien takana vaivaa samat tunteet ja kiehuu samat ajatukset. Päiden sisällä ja niiden välillä tietoa kuljettaa samat väärät lääkkeet. Molekyyleistä on moneksi, mutta niin on meistäkin. Olisi kiva olla vähän rohkeampi ja sanoa se. Silloin kun minä rakastan sinua ja silloinkin kun tämä on niin väärin. 

Olen jo enimmäkseen ihan ok sen ajatuksen kanssa, että loppuikäni viettäisin sosiaalituilla viinaa maistellen jossain itästadissa. Mutta sen ajatuksen kanssa en ole ihan ok, että tarttuisimme aseisiin ja alkaisimme karsia heikompaa ainesta, omaa kansaa, toista kansaa, väärää kansaa, ketä hyvänsä. Jos oltaisiin kaikki sokeita ja puhuttaisiin samaa kieltä, niin tarvitsisiko silloin miettiä että voittaako sisälläni rauha uhman. Kun loppujen lopuksi se on niin, että tärkein asia mitä olen oppinut on: mulle ei vittuilla. Toisen arvoa ei voi viedä eikä ottaa pois. Väkivallan jälkeen ei uskalla tunnustella omaa sokeaa pistettään. 

Eikä sitä uskalla myöntää. Että mulle on tehty väkivaltaa. Arpikudos paranee iholla nopeammin kuin mielessä. Siinä missä sen näkee vain hiuksenhienona muistona, se puristaa aivoja ja laittaa luulemaan, että olen yksin. On mahdottoman hankalaa olla niin lähellä, että voisimme kasvattaa yhdeksi arpemme ja niiden välille tilan, jossa itkeä toistemme silmillä ja rakastaa toistemme sydämillä. Niin että miksi edes ihmetellä, kun en oikein viitsisi sosialisoitua yhteiskuntaan. Myykää ja ostakaa te ja laskekaa todennäköisyyksiänne. Mä haluan tehdä jotain, mikä on niin päräyttävää etten ole vielä osannut keksiäkään niin siistejä juttuja. Jos elämä ei tunnu miltään, siinä ei ole mitään pointtia. 

oireilua

olen niin kateellinen, että siihen voisi kuolla

olen epäinhimillinen,

hädin tuskin elävä ihminen

kuitenkin muistan unet, joissa katsoit

haroit tukkaasi ja katsoit niin

aika kuluu ja sama suru toistuu

jokainen tulee luokseni kauniin tytön kanssa

"tässä on minun tyttöystäväni"

kyyneleet jäätyvät sirpaleiksi

ne repivät kaiken silmien takana

jos uskaltaisin niin kertoisin

etten nykyään juuri muuta ajattelekaan

unien ja muistojen hervanta

koko viikonlopun olin

yhtä kysymysmerkkiä

miksi en uskalla tuntea

liian lähellä muita ihmisiä

mitä näkisin jos ajassa olisi aukko

kun kulkisin hiljaista polkua takaisin

unien ja muistojen hervantaan