Kävin lokakuun puolivälissä ainejärjestömme eli opiskelukavereideni kanssa matkalla Münchenissä. Kärsin jonkinmoisesta vuoripakkomielteestä, joten eräänä päivänä lähdin itsekseni omatoimiretkelle Garmisch-Partenkircheniin. GP on tuttu muun muassa Keski-Euroopan mäkiviikkoa seuranneille. Sen lähettyvillä on Saksan korkein vuorenhuippu Zugspitze. Sinne minunkin oli ensin tarkoitus nousta köysiratahissillä, mutta muutin mieltäni ja päätin kiivetä omin jaloin pienemmälle vuorelle, koska kaikenmoinen retkeily vaan on parasta.
Luin etukäteen netistä, että lokakuu on paras aika vaeltaa Alpeilla, sillä siihen aikaan aurinkoisia päiviä riittää. Onnistuin ajoittamaan retkeni juuri sellaiselle päivälle ja sain nauttia suomalaiseen makuun hyvin kesäisestä syyssäästä. Matka Münchenistä Garmisch-Partenkircheniin hoituu helpoiten junalla. Minähän en puhu sanaakaan saksaa, mutta baijerilaiset ovat ilmeisen tottuneita turisteihin ja asiakaspalvelijat puhuivat hyvää englantia. Junamatka kestää puolisentoista tuntia paikallisjunalla ja junaan voi hypätä mm. Münchenin päärautatieasemalta Hauptbahnhofilta. Menopaluu kustansi 20 euroa. Halpa ku mikä kotomaan hintoihin verraten...
Osoitteesta www.gapa.de löytyy GaPa Tour Planner, josta saa kartalle näkyviin alueen kävelyreitit. Kunnianhimoinen suunnitelmani oli valloittaa kylän pohjoispuolella sijaitseva Kramerspitz. En viitsinyt ostaa karttaa, joten painelin suoraan vuorelle juna-asemalta. Onneksi polut osoittautuivat erittäin hyväkuntoisiksi ja joka risteyksessä oli tienviittoja. Eipä siellä olisi kartalla mitään tehnytkään. Kauniina päivänä kanssakulkijoita riitti, joten reitillä oli melkein ruuhkaa. Saksalaisilla on omituinen tapa tervehtiä vastaantulijoita. Kyllä multa "Hallo!" irtosi, vaikken ymmärtänytkään mitä mulle sanottiin. Siinä oli jurolla hämäläisellä kestämistä. :D
Lähdin siis innokkaasti valloittamaan vuorta. No enhän mää ollut telkkaria katsoessani sisäistänyt sitä, että vuoret on tosiaan aika korkeita. Tässä vaiheessa korkein paikka, missä olin ikinä käynyt oli Saana-tunturi. Jossain vaiheessa alkoi tuntua vähän hurjalta. Polku oli erittäin helppokulkuinen, eikä reitti missään vaiheessa käynyt lähelläkään hengenvaarallista, mutta silti mieleeni muistui, että oikeastaan pelkään korkeita paikkoja.
Ylläolevassa kuvassa on silta. Kyseinen silta meinasi ottaa multa luulot pois. :D Saksalaiset marssivat reippaasti sauvakävellen siitä yli ja mä otin maisemakuvan yhdellä kädellä, koska toisella kädellä puristin tuota köyttä. Hirvitti niin maar perkeleesti, kun polku jatkui jyrkänteen reunalla. Muistelin sitten asuvani kaupungissa, jonka korkein kohta on noin 90 metriin kohoava jätteestä kasattu mäki... Ja käännyin takaisinpäin.
Kyllä muuten korpeaa, etten selvinnyt huipulle asti. Taisin uskaltaa noin puoliväliin. :D Tosin sain onneksi ylitettyä sen sillan, joka ensinäkemältä näytti tappavan kamalalta. Että kyllä siinä tuli jonkin verran itsensä ylittämistä harrastettua. Ensi kerralla sitten meinaan mennä huipulle, vaikka ryömien!
Ei onneksi näkynyt kivivyöryjä. Vuoren alarinteellä oli mun makuun sopivan leppoisa polku, jonka varrella laidunsi kilikellollisia lehmiä ja lampaita. Siellä minä sitten istuskelin lammasniityn vierellä ja söin suklaata.
Lopuksi voisin antaa pari vinkkiä aloitteleville vuorikiipeilijöille. Kannattaa mennä ylös asti, ettei tarvii sitten kotona harmitella kun jänisti. Ja alastulo tuntuu jaloissa ylösmenoa rankemmalle. Suosittelen ottamaan myös kunnolla vettä mukaan. Siellä tulee hiki, varsinkin jos painaa innoissaan menemään vähän liiankin vauhdikkaasti. Retken jälkeen on soveliasta juoda palauttava olut.
On vaikea kunnolla kuvailla, miltä musta tuntui matkustaa yksin kielipuolena junalla Alpeille ja kiivetä vuorella. Se on yksi jännimpiä ja upeimpia juttuja mitä olen ikinä tehnyt. Paikka on aivan upea ja aion käydä siellä toistekin, jos vaan tilaisuus tulee. Nyt kun olen oikeasti käynyt vuorilla, olen entistäkin pahempi vuorifani. Ne tuskin jättää ketään kylmäksi.
Saksa oli muutenkin hirveen kiva paikka. Siellä oltiin enimmäkseen tosi ystävällisiä ja kohteliaita vieraillekin ihmisille. Paluu pimeään ja tihkusateiseen Helsinkiin oli yllättäen reissun ikävin osa. Mutta oli kivaa päästä syömään rasvattomia ruokia baijerilaiseen keittiöön tutustumisen jälkeen. :D
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti